maanantai 25. toukokuuta 2015

Armottomampi kuin Bloodborne?

En ole pelannut Bloodbornea, saati muita Souls-sarjan pelejä, mutta kaikesta kuulemastani ja näkemästäni päätellen ne ovat äärimmäisen haastavia ja armottomia. Mutta kuten tiedetään, mitä kovempia koettelemuksia joutuu sietämään, sitä makeammalta voitto maistuu. Tässä lienee yksi syy pelien suosioon.

Tämä kirjoitus ei kuitenkaan käsittele mitään uutta ja raikasta tai veristä, vaan on pikemminkin pakokaasunkatkuinen tuulahdus menneestä: kerron teille pelistä nimeltä Driving Emotion Type-S.



Peli on harvoja Squaresoftin julkaisemia autopelejä (kehittäjänä toimi Escape), mikä sai minut alunperin kiinnostumaan siitä. Jo nimi on sitä luokkaa, etten yhtään ihmettele että tämäkin on kotoisin kaukaa idästä. Tunteita peli kyllä nostaa pintaan, vai onko kyseessä kenties hienovarainen viittaus PlayStation 2:n sisällä hyrräävään Emotion Engineen?

Emotion Engine. "Nyt pelikonsolillakin voi olla tunteet!" -ehkä Ken Kutaragi vuonna 1999.

Driving Emotion Type-S julkaistiin Japanissa maaliskuun 30. päivä vuonna 2000. Se kuului PlayStation 2:n ensimmäisen aallon peleihin, sillä PS2 julkaistiin Japanissa saman kuun neljäs päivä. (Euroopassa PS2 julkaistiin reilut kahdeksan kuukautta myöhemmin 24.11.2000.) Peli sai kuitenkin sen verran kritiikkiä lähes pelikelvottomasta ajotuntumastaan, että koodia päätettiin viilata länsimaiseen julkaisuun, joka tapahtui seuraavan vuoden tammikuussa. Voin vain kuvitella kuinka kammottava peli alkuperäisessä asussaan oli, sillä ensivaikutelmat olivat minullakin sellaiset, että meinasin heittää tuskasta hikiset ajohaalarini nurkkaan jo muutaman kisan jälkeen.

Olen kuitenkin huomannut, että minua monesti kiinnostavat eniten pelit, jotka joko
a) saivat aikoinaan ristiriitaisen vastaanoton,
b) pidetään yleensä keskinkertaisina, tai
c) ovat muuten vain outoja.

Driving Emotion Type-S täyttää aika lailla nämä kaikki tuntomerkit, eikä se maksanutkaan kuin 3 euroa. Jossain yltiöoptimistisessa vaihtoehtotodellisuudessani nimittäin nämä pelit ovat vain väärinymmärrettyjä ja aliarvostettuja mestariteoksia. Joskus näin ehkä onkin, mutta useasti pelin maine on ansaittu. Sanoisin kuitenkin, ettei kannata muiden päättää omasta puolestaan, mistä pitää, vaan kokeilla rohkeasti.

Liukkaat kelit



Driving Emotion Type-S:stä on hyvin helppo olla pitämättä: ajaminen tuntuu kuin saippuapalat liukuisivat jäällä, ohjaus ei vakioasetuksilla keskitä rattia automaattisesti (en tiedä yhtäkään toista peliä, missä olisi näin), kilpailijat ovat pahimman luokan douchebageja, jotka ajavat perään, kylkeen tai ihan mihin tahansa, jos satut tielle; grafiikka on tuhnuista ja sahalaidat vilkkuvat, kuten alkupään PlayStation 2 -peleille oli tyypillistä; musiikki on hissihtävää fuusiojazzia, josta joko pitää tai sitten ei... Huh. Päätin silti antaa mahdollisuuden, sillä jokin pelissä tuntui sanovan, että tässä ei ole koko totuus.

Yllättäen netin arvosteluista ja kommenteista löytyi apu: pelin valikoiden syövereistä löytyy säätömahdollisuudet ohjauksen hienovaraiseen virittelyyn. Ohjauksen Steering "responsea" ja "marginia" voi säätää ja pienen yritys-erehdys -kokeilujen jälkeen se tuntui auttavan. Dramaattisemman vaikutuksen teki kuitenkin itse autojen säätäminen: valikoiden syövereihin on piilotettu pilkuntarkat säätömahdollisuudet autojen jousitukselle, vakauttajille (stabilisers), vaihteiden välityksille ja jarruille. Onneksi mukana on muutama esiasetus, joista valita. Jousia jäykemmäksi ja vakauttajiin purevuuttaa niin ajotuntuma muuttui huomattavasti paremmaksi.

Enemmän pelattuani huomaan pitäväni ajotuntumasta koko ajan enemmän: vaikka autot edelleen liukuvat liikaa ja käyttäytyvät hieman epäloogisesti mutkissa, ohjauksessa on simulaatiomaista tarkkuutta, ja autojen painopisteet on huomioitu jollain tasolla fysiikassa, sillä tässä pelissä ajolinjoilla todella tuntuu olevan merkitystä. Pelistä löytyykin ihan oma pelitilansa hyvän ajolinjan opetteluun. Ohjauksen yliherkkyys tuo myös jännitystä, sillä eiköhän lähes kahtasataa huristavan auton kuuluisikin tuntua hieman epävakaalta ja vaaralliselta, niin että pienikin väärä ohjausliike voi olla kohtalokas.

Peli olisi jäänyt vieläkin vähemmälle huomiolle, ellei se olisi ehtinyt ilmestymään reilusti ennen autopelien silloista virstanpylvästä, Gran Turismo 3: A-Specia. Gran Turismoja paljon pelanneena DETS yllättäen tekee jotain oikein, mikä aina on jäänyt uupumaan GT-sarjasta: kilpailuissa on haastetta, ja ne tuntuvat todelliselta taistelulta, ei niinkään autojen tehojen vaan kuskien ajotaidon välillä, niin kuin sen pitäisikin olla. Gran Turismo -peleissä ainakin itselläni on aina ollut liian suuri kiusaus vain päivittää autosta niin tehokas, että sillä pärjää vaikkeivät ajolinjat olisikaan niitä parhaita. Muutenkin sarjassa on aina itse peliosuus toteutettu hieman huonosti, sillä minusta pelaajan ei pitäisi olla se, joka säätää haasteen ja tasapainottaa pelin.

DETS:ssä autoja on huomattavasti rajatummin, ja ne on jaettu teholuokan mukaan eri kategorioihin. Asetuksia viilamalla tehoeroja löytyy, mutta autot tuntuvat silti suhteellisen tasavertaisilta, mutta kuitenkin ajotuntumaltaan hiukan erilaisilta.

Pelin vaikeusaste olisi tosin kaivannut hienosäätöä - nyt peli on todella armoton, ja kisat pitää käytännössä ajaa lähes täydellisesti, jos ykköspalli on tähtäimessä. Muista sijoituksista ei palkita mitenkään, eikä peli käytännössä etene, ellei kisoja voita. Vaikeusaste pelottaa varmasti useimmat pois, sillä itse voitin ensimmäisen kisani vasta n. 3 tunnin hinkkaamisen jälkeen, kun olin oppinut radan ulkoa ja vielä sen, missä kohtaa pitää väistää muita kilpailijoita etteivät ne aja päälle.

"Ääh, kyllä ne väistää kuitenkin"




Tekoäly tässä pelissä on varsin viheliäinen ja mallia kuminauha. Riippumatta kuinka lujaa ajaa, kilpailijat vaikuttavat olevan aina hieman nopeampia. Huomasin tämän kun monta kertaa peräkkäin toiseksi vain n. puolen sekunnin erotuksella. Ensin saatoin tulla maaliin ajalla 2:35, sitten 2:32, sitten 2:30 ja aina ensimmäiseksi tullut oli minua vain tuon saman puoli sekuntia nopeampi, vaikka autot tai muut asetukset eivät vaihtuneet.

Tässä on kuitenkin se hyvä puoli, että kisan aikana autot ajavat suurin piirtein samassa läjässä, sijoitukset vaihtuvat tiuhaan, ohituksia tulee tehtyä ja kilpailu on tiukkaa. Haittapuolena hyväkään suoritus ei välttämättä riitä voittoon, mikä ei ole kovin motivoivaa. Vertailuksi Gran Turismossa useimmat kisat menevät alun ensimmäisten kierrosten jälkeen ylhäisessä yksinäisyydessä, mikä on tylsää.

Toisinaan kilpailijat kuitenkin tekevät mokia (ajavat hiekalla, törmäilevät toisiinsa) mutta mistään ihmismäisyydestä ei todellakaan voida puhua. Rasittavinta on kuitenkin se, että vaikka itse ajaisi kuinka nätisti, tietokonekaaharit pamauttavat suoraan perään tai kylkeen, jos sille tielle satut. Niiden meno ei tietenkään siitä juuri hidastu, mutta itse sitä on hyvin pian aidanreunaa lipomassa. Gran Turismonkin ongelma on aina ollut raiteilla ajavat tietokonekuskit, eikä DETS juuri parempaan pysty.

Tämähän... alkaa sujua.

 
Lopulta ensimmäinen voitto irtosi vaihtamalla manuaalivaihteisiin, jolloin pääsin hyödyntämään auton tehoja paremmin, sillä pelin automaattivaihteet eivät tee parhaita vaihtoja, mikä hidastaan vauhtia huomattavasti. Itse asiassa Driving Emotion Type-S on toinen vastaantullut peli, missä manuaalivaihteiden käytöstä selkeästi palkitaan (toinen on arcade- ja PSX-klassikko Ridge Racer, jossa manuaalivaihteilla ajaminen nostaa auton huippunopeutta) ja auton parhaan tehoalueen hyödyntäminen on osa strategiaa. Tämän tasoista hienostuneisuutta ei todellakaan odottaisi peliltä, joka näyttää näin kämäiseltä.

Näyttää ja kuulostaa (melko) hyvältä


Graafisesti peli ei tietenkään nykystanderdeilla tee suurta vaikutusta, mutta se näyttää etenkin ensimmäisen aallon peliksi yllättävän hyvältä. Automallit ovat viimeisteltyjä, eivätkä jää hirveästi jälkeen Gran Turismo 3:n vastaavista. Eniten aika näkyy valaistuefekteissä, jotka eivät juuri tee vaikutusta. PS2:n soft focus -ominaisuutta hyödyntäen kaukana olevat kohteet saadaan näyttämään blurratuilta, mikä toimii hienona elokuvamaisena kikkana uusinnoissa. Ilahduttavasti peli pyörii silkinpehmesti tasaiset 50 ruutua sekunnissa, mikä ei autopelissä ole minusta mikään pieni asia, vaan olennaista ajotuntuman ja vauhdintunnon takia.

Musiikki jakaa varmasti mielipiteitä, sillä se yhdistelee teknobiittejä fuusiojazziin ja kuulostaa toisaalta välillä todella geneeriseltä hissifunkilta. Minulle släppibassoilut, saksofonit ja rumpukikkailut uppoavat, vaikka jotkut kappaleet ovatkin melkoista sekametelisoppaa. Hyviäkin kappaleita löytyy. Seuraavassa pari otosta:

Shake off:



Back Swing:




Bloodbornen suunnittelufilosofia


Driving Emotion Type-S on malliesimerkki pelistä, joka on monella tapaa puuttellinen ja jopa huono, mutta joka silti vetää puoleensa. Ristiriitaisesti juuri armoton vaikeustaso on se, joka toisaalta ajaa pois pelin parista, mutta jonka ansiosta peli tuntuu äärimmäisen palkitsevalta. Haastavat kisat pakottavat opettelemaan ajolinjoja, tulonopeutta ja -kulmaa mutkiin ja auton painopisteen hallintaa. Nyt perushyvin ajettu kilpailu jää yleensä muutaman sekunnin liian hitaaksi, ja viimeisten sekuntien puristaminen pois ajasta (ja miettiminen miten siihen päästään) onkin tämän pelin suola. Kisoja ei myöskään voi voittaa vain päivittämällä autoa tai hankkimalla uutta, sillä siihen ei ole mahdollisuutta. Uusia autoja toki voittaa kisoista, mutta sekään ei välttämättä ole oikotie onneen, sillä autojen ajotuntumat vaihtelevat paljon, ja uuteen pitää totutella ennen kuin sillä pääsee samoihin tuloksiin kuin luokkaa alemmalla menopelillä. Ainoa vaihtoehto on kehittyä ajajana. Mikä ehkä rasittavinta, myös vastustajien ajolinjoja on pakko opetella, ettei jäisi alle - ne kun selvästi tuntuvat luulevan tämän olevan romurallia!