tiistai 16. lokakuuta 2012

Ensitunnelmia: Dead or Alive 5 (PS3)



Dead or Alive -sarja on jo pitkään kuulunut suosikkeihini taistelupelisarjoista, ollen PlayStation 2:n kakkososasta lähtien minulle se ykkönen. DOA:ssa kaikki vain menee nappiin: näyttävä ulkoasu, sujuva pelattavuus ja tarpeeksi (mutta ei liian) syvällinen taistelumekaniikka. En ole niitä pelaajia, jotka jaksavat opetella muutaman framen tarkkuudella suoritettavia comboja, kun jo vähemmästäkin menee ihan sekaisin. DOA tuntuu olevan ainoa pelisarja, jossa saa jopa jotain aikaan ilman päiväkausien opettelua. Lyöntejä ja potkuja saa helposti yhdisteltyä pitkiksi comboiksi ja torjunnat ja vastaliikkeet sujuvat jos eivät nyt aina, niin ainakin niin usein että ne ovat jopa aloittelijalle mahdollisia tehdä. Varmaan jotkut moittivat DoA:a syvällisyyden puutteesta, mutta eipä tuo minua haittaa, kun en kurinalaista treenausta jaksaisi kuitenkaan harrastaa ja liikkeitä on omaan makuuni aivan tarpeeksi.

Sarjan viidettä osaa on tullut odoteltua jo hyvä tovi, sillä kolmonen ja nelonen jäivät hankkimatta Xboxin puutteessa. Ensimmäisenä huomasin tarinamoodin laajentuneen ainakin kakkoseen nähden reilusti, mikä on mukavaa, sillä kyllä tappelupelejä tulee yksin pelattua, vaikka ne parhaimmillaan seurassa ovatkin. Juoni tuskin on mikään huikea, mutta mielellään sitä seuraa ja pelaa ja se on ainakin parempi kuin sarja tappeluita vailla mitään yhteyttä. En mitään Metal Gear Solid -tason tarinankerrontaa nyt odotakaan tappelupeliltä.

Mila.
Hahmokaartiin on tullut uusia lisäyksiä (en tosin ole varma mitkä hahmoista ovat tuttuja jo kolmannesta tai neljännestä osasta), mm. Virtua Fighterista vieraileviksi tähdiksi ovat hypänneet Akira ja Sarah. Suosikikseni uusista hahmoista nousi ensi alkuun MMA-taistelija Mila. Nopeita lyöntejä tulee sarjatulena helposti ja liikeissä on mukavaa ketteryyttä ja sulavuutta.

Kentät ovat näyttävämpiä kuin koskaan ja taustalla on kaikenlaisia yksityiskohtia bongattavaksi. Ylipäätään ulkoasu näyttää hyvin hiotulta ja tutun tyyliseltä. Hahmot tosin nyt näyttävät hieman vähemmän muovisilta ja nukkemaisilta, kiitos hikoilun ja likaantumisen taistelun tiimellyksessä. Vaatteet myös lepattavat erillään muusta kropasta, mikä on ihan kiva yksityiskohta. Rintavarustuksien animointiin on tälläkin kertaa tuttuun tyyliin nähty jokunen tunti vaivaa, sillä ne hyllyvät ja pomppivat aiempaa monipuolisemmin (eihän niitä voi olla huomaamatta, siitä pitävät kyllä huolen kameran kuvakulmat ja niukka vaatetus).

En vielä parin tunnin pelaamisen jälkeen ala tekemään syvempiä analyysejä, mutta oikein lupaavalta vaikuttaa. Yksi uudistus on myös tarinamoodissa tulevat ohjeet ja lisätehtävät, joita voi suorittaa taisteluiden lomassa. Näitä voi olla esimerkiksi että "tee 3 alatorjuntaa" tai "heitä vastustaja kolme kertaa" ottelun aikana ja voita ottelu. On hyvin opettavaista kun pelimekaniikan saloja käydään näin askel askeleelta läpi, mutta toistaalta niitä ei ole pakko tehdä, jos tuntuu että kaikki on jo tuttua. Todella hyvä systeemi, jonka soisi tulevan muihinkin peleihin.

torstai 11. lokakuuta 2012

Battle Arena Toshinden 2 Game Soundtrack



Kuuntele näytteet: (Eiji's Theme; Sofia's Theme TAKE.1; Ellis' Theme; Vermilion's Theme; Shou's Theme)

Battle Arena Toshinden on pelisarja, josta minulla on muistoja lähinnä PlayStationin legendaariselta Demo 1:ltä. Demo 1:hän on siis ensimmäisten PlayStationien mukana tullut demolevy, jolla oli hienot teknologiademot veden alla uiskentelevasta rauskusta ja pimeydessä tallustelevasta Tyrannosaurus Rexistä. (Enpä muistanutkaan noissa olevan minkäänlaista musiikkia, saati että noin tunnelmallista!) Demolevyjä on useampiakin hieman erilaisia, mutta en tähän hätään löytänyt tietoa niistä. Levyllä oli pelattavat demot ainakin Battle Arena Toshindenista, ESPN Extreme Gamesista ja Ridge Racer Revolutionista. Näiden lisäksi oli videoita peleistä, ainakin Air Combatista. Battle Arena Toshinden oli samalla minulle ensimmäinen PSX-tappelupeli (ja ensimmäinen kolmiulotteinen), sillä aiemmin olin pelannut vain Street Fighter 2:ta ja Teenage Mutant Ninja Turtles: Tournament Fightersia SNESillä. Turtles oli ainakin pirullisen vaikea ja hienon näköinen, mutta juuri muuta siitä en muista, eikä se aikanaan tainnut olla mikään kovin suosittu peli, vaikka ihan hyvä olikin. Kaikkein vahvimmin demosta on jäänyt mieleen erikoinen Fo Fai.


Nyt ei kuitenkaan ole tarkoitus uiskennella turhan syvällä nostalgian niin ihanissa aalloissa, vaan keskittyä sarjan kakkososan soundtrackiin. Peli ei ole minulle millään muotoa tuttu, mutta pelistä julkaistu soundtrack on tehnyt lähtemättömän vaikutuksen. Battle Arena Toshinden 2 Game Soundtrack alkaa Bang Headsin tekemällä tunnarilla, joka yhdistelee sähkökitararokkia heleään tunnelmaan kirkonkellon kilkatuksineen. Pariminuuttinen alkusysäys on kuitenkin nopeasti ohi ja näin päästäänkin varsinaisiin hahmoteemoihin, joista ensimmäinen on ymmärtääkseni jonkinlaisena päähenkilönä pidettävä Eiji, Street Fighterin Ryun tai Virtua Fighterin Akiran tapaan. Tai sellainen mielikuva minulle on muodostunut. Soundtrackin säveltäneet Yasuhiro Nakano ja Fumio Tanabe pistävät heti potkun leukaan tällä energiaa puhkuvalla ja jyräävällä teemalla. Murisevat kitarat kohtaavat saksofonin tavalla, joka voi joidenkin korvissa kuulostaa hieman kornilta, mutta ei kai tästä voi olla oikeasti pitämättä? Kaikenlaista mukavaa koukkua löytyy myöskin taustalta, ja teemaa kuljettaa loistava synaääni, unohtamatta kuitenkaan antaa tilaa saksofonille ja sooloileville kitaroille.

Peli ei ole parhaimmillaan valikoissa. Eikä se kyllä muutenkaan mitenkään kaunis ole. Kuva Battle Arena Toshinden 1:stä.

Hengästyttävän hienon aloituksen jälkeen on bishiepoika Kayinin teeman vuoro. Lentokoneen jälkipolttimelta kuulostava efekti aloittaa kappaleen, jolla sama linja jatkuu, joskin meno on jopa hieman vauhdikkaampaa ja saksofoni on unohdettu. Loppuun saadaan lyhyehkö, mutta sitäkin loistavampi kitarasoolo, joka harmi kyllä katkaistaan kesken.

Miehisen pullistelun jälkeen on aika hieman tyyntyä Sofia's Theme TAKE.1:n parissa, jota ei sitäkään tosin voi varsinaisesti syyttää uhon puutteesta. Hienoa melodiaa kuljetetaan vuoroin sähkökitaralla ja läpitunkevan hallitsevalla syntikalla, joka kuulostaa loistavalta.

Mainos pelin kolikkoversiosta. Tässä ei taideta luottaa pelkästään hienon pelattavuuden vetovoimaan.
Järkälemäisen Rungon teema jatkaa syntikkavoittoisempana aiempiin kappaleisiin nähden, ja tässäkin teemaa vie eteenpäin jonkinlainen saksofonia jäljittelevä ääni. Loppua kohden äänimaailma saa lisää kerroksia ja taustalle yksityiskohtia (kuten hempeää akustisen kitaran näppäilyä) joita on hauska bongailla.


Minulle tutuimman hahmon Fo Fain teema on tunnelmaltaan vähemmän yllättäen hieman Kiinaan päin kallellaan, joskin vain vähän. Muuten eteenpäin mennään mörisevien bassojen ja tasaisesti rullaavan syntikan voimin.

Mondon teema alkaa suden ulvahduksella, joka kaiketi kertoo jotain miehen persoonasta. Tai sitten se vain kuulosti siistiltä säveltäjän korvaan. Hieman seesteisempi ja itämainen kappale sopineekin Mondolle, ainakin ulkonäöstä päätellen. Duke's Theme jatkaa rokkilinjaa, ja vaikka ihan kelpo kappale onkin, ei jää mieleen juurikaan. Ellisin teema on taas soundtrackin parhaimmistoa. Heleän kirkas melodia koukuttaa takuulla ja on vanhan kunnon pelimusiikin tapaan todella hyräiltävää kamaa. Kirkkaat äänet vuorottelevat pianon kanssa luoden levyin pirteimmän kappaleen tähän asti. Ja pirteä Ellis kai onkin, ainakin seuraavan kuvan perusteella:



Gaia's Theme puhaltelee viidakkomaisia tunnelmia huiluineen ja orgaanisen kuuloisine perkussioineen. Tunnelmaa vahvistetaan salamaniskuilla, mutta kappale jää tästä huolimatta hieman vaisuksi ja tulee helposti hypättyä yli. 

Tracy on ilmeisesti hahmokaartin puolipakollinen poikatyttö ja teema noudatteleekin tuttua synarokkilinjaa, tarjoten tasaisen varmaa materiaalia yllättämättä kuitenkaan. Chaos sen sijaan on varsin mielenkiintoinen ilmestys:


Kappale ei kuitenkaan heijasta srilankalaista syntyperää, vaan on täytetty murisevilla kitaroilla ja kirkkailla syntikoilla. Leppoisa melodia vie mukanaan, mutta ei aivan tavoita parhaiden kappaleiden tenhoa. Loppuun on taas laitettu pieni kitarasooloilu, mikä on ihan toimiva.

Seuraava kappale, Uranus' Theme, tulee aina hypättyä yli. Se on muuhun soundtrackiin nähden piristävän erilainen ollen elektronisempaa äänimaisemaa edustava teos, mutta on auttamattoman tasapaksua kuunneltavaa. Jonkinlaista laimeaa teknoa. Master's Theme tarjoaa astetta mielenkiintoisempaa sisältöä pahaenteisellä viulu-kuoro-kombinaatiolla.

Ja tämän kuvan pitäisi esittää naista. Japanilaiset.
Kappale ei kuitenkaan nappaa mukaansa erityisemmin, eikä kehity oikein mihinkään. Vermilion's Theme sen sijaan edustaa mielenkiintoisempaa osastoa. Kappale on rohkeasti puhdasta ambienttia vailla minkäänlaisia melodioita tai soittimia, joten en tiedä voisiko tätä äänimaisemaa kutsua oikeastaan edes musiikiksi. Tunnelmaa kuitenkin riittää öisessä metsässä.


Loppua kohden päästäänkin käsiksi varsinaiseen helmeen, Shou's Themeen. Klassisesta musiikista lainaavan alun jälkeen kitarat, rummut ja syntikat pääsevät jälleen vauhtiin ja saksofoni-ilottelua on luvassa tässä hulppeassa sekoituksessa. Sofia's Theme TAKE.2 nostaa kierrokset huippuunsa, ja on ehkä jopa parempi kuin TAKE.1. Menevämpi ja rokimpi versio toimii. Ending lopettaa levyn tyylillä, joka kuvaa oikeastaan valtaosaa soundtrackista: pirteä, reipas, iloinen ja koukuttava. Kappaleita kuunnellessa alkaa huomaamattaan naputella pöytää ja tamppaamaan jalkaa musiikin tahtiin, mikä on aina hyvä merkki. Harmi vain ettei säveltäjiltä ole juuri muuta materiaalia Toshindenien lisäksi olemassa...