Ace Combat -sarja on kuulunut suosikkeihini jo pitkään. Ensikosketukseni tähän vauhdikkaaseen arcaderäiskintäsarjaan, jolla ei ole lentosimulaattoreiden tai vielä vähemmän oikean lentämisen kanssa oikeastaan mitään tekemistä, tapahtui juuri kakkososan kohdalla. Saimme veljeni kanssa muistaakseni pelin lainaan serkultamme, jolla muutenkin oli kokoelma hyviä pelejä (Resident Evil, Final Fantasy VII, Micro Machines V3, Tekken 2, Time Commando...), toisin kuin monet ostamistamme peleistä - me kun ostimme siihen kultaiseen aikaan vielä pelejä lähestulkoon ainoastaan kansikuvan perusteella. Serkkumme taas tilasi jotain mielettömän paksua ranskalaista pelilehteä, ja oli täten ilmeisen hyvin perillä hyvistä peleistä.
Ensimmäisestä Ace Combatista, joka syystä tai toisesta julkaistiin Euroopassa nimellä Air Combat, olen kirjoittanut enemmän FFfinissä. Kakkososa parantaa kuitenkin helposti joka osa-alueella. Ensimmäisenä tulevat vastaan tyylikkäät alkuvalikot ja lyhyt, mutta hieno title-musiikki. Pelin valikot ovat muutenkin paljon hienommat kuin ensimmäisessä osassa, sekoitus tyylikästä militaristista ilmettä sekä selkeää ja toimivaa suunnittelua.
Juoni on aivan yhtä yhdentekevää roskaa kuin esimerkiksi Commandossa ja tekosyy kaikelle muulle. Kapinalliset (keitä he ovat, ei selviä koskaan) ovat toteuttaneet sarjan järjestelmällisesti suunniteltuja täsmäiskuja Hallitusta vastaan ja yksinkertaistettuna nyt Hallitus on ns. kusessa. Kapinallisjoukoilla on hallussaan strategisia ja pitkän matkan aseita (mitä se sitten tarkoittaakaan), joten uhkaa torjumaan muodostetaan palkkasotureiden joukkio, koodinimeltään Scarface (valitsivat ainakin hyvän leffan nimekseen). Ja pelaaja on kukas muukaan kuin tämän joukkion johtaja. Tarinankerrontaa on turha odottaa sen kummemmin, sillä se rajoittuu pitkälti tehtävien kuvailuihin.
Ensimmäisenä erona ykkösosaan huomaa grafiikan tason nousseen huikeasti - nyt peli ei enää näytä harmaalta oksennukselta, vaan maan ja taivaan jopa erottaa toisistaan! Pelaamani versio on jenkkiversio, joten se myös pyörii oikein mukavasti ja tuntuu edelliseen verrattuna mielettömän sujuvalta; vanhojen pelien PAL-käännökset kun monesti ovat mitä ovat, surureunoineen kaikkineen. Kannattaa siis välillä pelata vanhoja rumia pelejä, niin pienikin parannus tuntuu mielettömältä tekniseltä harppaukselta. Maisemat eivät suinkaan näytä nykypeleihin verratuna juuri miltään, mutta valolla ja värimaailmalla kikkailemalla on saatu peli näyttämään paikoin todella tunnelmalliselta, ja etenkin yöaikaan sijoittuvat tehtävät ovat jääneet mieleen. Tehtävien tunnelmaan vaikuttaa muutenkin yllättävän paljon se, mihin vuorokauden aikaan ne sijoittuvat, vaikka ei se suoraan itse pelattavuuteen vaikutakaan. Monesti peleissä ulkoasuun vaikuttaa melkeinpä enemmän grafiikan teknisen tason sijaan pelin taiteellinen suunnittelu, ts. kuinka hyvin käytettävissä olevia resursseja on hyödynnetty, koittamatta tehdä mahdottomia.
Pelattavuudeltaan Ace Combat 2 noudattaa pitkälti samaa kaavaa ensimmäisen osan kanssa. Tehtävien yksityiskohdat käydään läpi yllättävän hienossa briefingissä, jossa käydään läpi tuhottavat kohteet (targetit). Tuhottavina kohteina voi olla maa- tai ilmakohteita, kuten lentokonehalleja, torneja, tykkejä, tankkeja tai toisia hävittäjiä. Joissain tehtävissä avuksi voi pyytää siipimieheksi mies- tai naispilotin ja valita muutamasta vaihtoehdosta mikä hänen tehtävänsä on (suojaa, ammu viholliskoneita, ammu maakohteita ja muuta vastaavaa), mutta en huomannut että valinnalla olisi suurtakaan merkitystä - hyöty kun on joka tapauksessa mitätön. Viholliset sen sijaan ovat saaneet älyä päätä puristavan kypäränsä sisään, sillä nyt viholliskoneita ei etenkään Hard-vaikeustasolla niin vain aina ammutakaan alas ja ohjuksia saa itsekin väistellä minkä ehtii. Mukavana lisänä mukana on myös lentäjä-ässiä, eliittipilotteja, jotka ovat perusmaalitauluja etevämpiä. Ässien alasampumisesta palkitaan kunniamerkein, joiden kerääminen on oma pieni metapelinsä ja tavallaan vanhanajan achievementtejä/trophyja ennen kuin niitä oli keksittykään. Tehtävissä sinänsä ei ole suurtakaan eroa aiempaan, sillä ne koostuvat lähinnä kohteiden tuhoamisesta. Välillä lennetään kapeassa kanjonissa, mikä tuo hieman vaihtelua perustehtäviin. Yksi mielenkiintoisimpia tehtäviä on Dark Star, jossa pitää pysytellä pilvirajan yläpuolella, jotta tutka toimisi ja kohteet voisi nähdä.
Musiikeiltaan Ace Combat -sarja on aina tarjonnut hyvää, menevää musiikkia lentämisen taustalle. Kakkososa vaihtaa tyyliä hieman syntikkavoittoisempaan, mutta jää kuitenkin kauaksi kolmannen osan elektronisuudesta tai sitä seuraavien osien mielettömästä orkestraalisesta eeppisyydestä. Mukaansatempaavia kitarasooloja ja energisyyttä piisaa niin, että lentämiseen tulee hyvä fiilis. Sävellykset ovat pääasiassa sarjan luottosäveltäjiksi vakiintuneiden Tetsukazu Nakanishin ja Hiroshi Ookubon käsialaa, mutta myös Kohta Takahashilta ja Nobuhide Isayamalta on kappaleita, vaikkei heidän nimiä lopputeksteissä mainitakaan.
Näyte kappaleista Aim High, Fire Away, Dystopia, Rising High, Fire Youngman ja Night and day:
Pelin 21 tehtävää on koluttu läpi parissa-kolmessa tunnissa, riippuen tietty pelaajan taidoista, joten kovin pitkäkestoinen peli ei ole. Yhdessä kohtaa peliä voi valita kahdesta vaihtoehtoisesta etenemisreitistä, mikä vaikuttaa hieman tehtäviin, joten kaikki tehtävät pelatakseen täytyy kampanja mennä läpi kahteen kertaan. Tämän jälkeen voi koittaa pelin läpäisemistä Hardilla tai pelata tehtäviä Free mission -tilassa, jossa saa pelata tehtäviä vapaassa järjestyksessä ja yrittää parantaa aikaa. Tai vaihtoehtoisesti voi keskittyä keräämään kunniamerkkejä, mikä tuo tuttuihin tehtäviin hieman lisähaastetta. Toisaalta lyhyt kesto on pelin hyviä puolia, sillä sen voi pelata hyvin yhdeltä istumalta läpi paremman tekemisen puutteessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti